Ehtisitkö katsoa hetken meiän lapsia? Edes yhtä? Vähän aikaa?
Tuntuu, että koko ajan ollaan soittelemassa apuja, kun sumplitaan minun töitäni kahdessa paikassa ja miehen kolmea vuoroa.

Ensi viikolla mies alkaa päivätyöt, minä kutsuilen illat ja auttelen lauantait lastenkirppiksellä aina kun vaan voin.
Työ poiki työtä, hyvän vaikutelman antaminen hyviä asioita, ja ensi kertaa olen löytänyt itseni soittelemasta päivähoitotoimistoonkin.

Onhan se aina hieno asia, kun on työtä, mutta erityisen hienoa on se, että molemmille meille se on oikeasti nyt mielekästä.Vielä kun opitaan yhdistämään työ- ja perhe-elämät ja opitaan hidastamaan tämä keikkuva lauta vaakatasoon.
Tasapainoilua, sitä tämä todella on.

Onnellisin olen kuitenkin siitä, että lasten hoitoon laittaminenkin tuntuu nyt hyvältä, kun työ tuntuu hyvältä.
Kesää odotellessa.

Muutakin kuin äiti

Ensi kuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun jäin ensimmäisen kerran äitiyslomalle. 

Siitä asti olen kotona ollutkin, äitiyslomia vain on ollut kaksi muutakin 

ja välissä tietenkin hoitovapaita myös.

Melkein viiden vuoden ajan olen aika lailla katkeamatta joko imettänyt tai ollut raskaana.

Olen ollut äiti enkä juuri muuta.

Se on riittänyt.

Loppuvuodesta, kolmannen hoitovapaan alkaessa, työnsin mietintämyssyn puoliväkisin päähäni.

Mitähän sitä haluaisi isona tehdä? Miksi haluaisi ryhtyä?

Korkeakoulututkintokin on, mutta jotenkaan sen mukaiset työt eivät ole tuntuneet mielekkäiltä, kun samaa työtä riittää kotonakin aamusta iltaan.

Vuorotyö taas olisi vaihtoehto vain siinä tapauksessa, että lapset saisi siten hoidettua kotona.

Onnekseni pääsin alkuvuodesta kevyesti alkuun, työelämän syrjään kiinni.

Pääsen pois kotoa, aikuisten ihmisten seuraan, muutamana iltana viikossa ja joskus viikonloppuisin.

Silti saan hoitaa lapset kotona.

On tuntunut hyvältä olla muutakin kuin äiti.

Sitäkin paremmalta olla pitkästä aikaa jostain innostunut, osata jotain.

Kotonakin on jaksanut paljon paremmin ja ensimmäistä kertaa ymmärrän senkin, mistä muut töihin palanneet äidit puhuvat: Minäkin haluan jo töihin lomailemaan.

Tässä olenkin kypsytellyt ajatusta kokopäiväisesti työnteosta.

Talous sen kyllä jo tarvitsisi, mutta itse en ole ollut valmis.
Tämä sivutoiminen yrittäjyyteni on hyvää ensiapua, muttei sekään ratkaise kaikkia pulmia, ainakaan tällaisenaan.
Kuitenkin juuri tätä tekisin kaikista nyt mieluiten, ihan päätoimisestikin.

En vielä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta onhan se kiva huomata, että enää kokopäiväinen töihinpaluu ja lasten hoitoon laittaminen ei aiheuta paniikkikohtausta.
Yritän olla murehtimatta liikoja ja antaa elämän kantaa.
Asioilla on tapana järjestyä, opetti äitinikin.

Että joskus voikin jokin käänne elämässä järkyttää.
Hyvä uutinen, huono uutinen. Omalla tavallaan shokeeraava.
Onkohan nyt varmasti oikea hetki? Ajattelittekohan te asiaa ihan loppuun asti?
Eikö kuitenkin olisi olemassa joku keino? Asioillahan on tapana järjestyä.
Pitäähän niiden järjestyä.

En sano mitään. En tuomitse, vaikka järkytynkin.
Ajattelen, että en voi oikeasti tietää asian todellista laitaa.
En elä toisten ihmisten elämää, en tunne heidän tunteitaan.
En oikeasti voi tietää, miten itse vastaavassa tilanteessa toimisin, jalat toisen ihmisen kengissä.

Sen sijaan illalla lapsia sänkyyn peitellessäni suukotan heistä jokaista silmien väliin,
siihen nenän ja otsan yhtymäkohtaan.
Kiitän, että olen saanut juuri heidät elämääni.
Kiitän, että olen saanut pitää heistä jokaisen ja saanut jakaa ilon heistä niin rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa.

Kun kaikki kolme pientä tuhisee sängyissään, menen ja valtaan kainalopaikan.
Suukotan sänkistä partaa, rutistan lujasti ja kiitän.
Kiitos kun tahdot juuri minut.