5.4.2014

Joskus, useinkin, ongelmat ratkeavat, kun vain avaa suunsa.
Mutkat suoristuvat, kun vain jaksaa nähdä vaivaa eikä anna periksi.
Edessä oleva pitkä ja kuoppainen taival ei ehkä tunnu kevyemmältä taittaa, 
kun vierellä taas on joku, johon luottaa, 
mutta ainakin on joku syy jaksaa käydä se kaikki läpi.
Kaikki tuntuu taas sen arvoiselta.

27.10.2013

Kaadan lattialle kuusi kiloa valkoista trikookudetta. 
Yhden suuren ja sotkuisen mytyn.

Mietin, että siinä se on ihan kuin elämäni nyt.
En tiedä, mihin tarttua, mistä aloittaa.
Ja kenen kanssa?

27.7.2013

Sanoilla on aina ollut minulle suuri merkitys.
Kirjoitettuna tai sanottuna, ihan sama.
Kunhan sanoo.
Miettii, mitä sanoo ja miten sanoo ja sitten sanoo.

Joskus joku toinen osaa sanoa sen paremmin.
Kun minä vielä mietin, miten tunteeni sanoiksi pukisin, voi jokin kuva, laulu, runo tai lausahdus saada minut hyväksyvästi nyökyttämään.
Juuri tuolta minusta tuntuu!
Juuri noin olisin sen halunnut itsekin osata sanoa.

Joku joskus sanoi, että pariskuntien riidanaiheet pysyvät kautta aikojen samana.
Huomaan sen, kun jälleen kerran yritän etsiä uusia sanoja, joilla kuvata näitä samoja tunteita.
Jos joku muu osaisi nämä muotoilla toisin, kun en itse enää osaa.

25.7.2013

Onkohan kuitenkin niin, että historia toistaa itseään?
Huomaammeko ajan myötä kaikki muistuttavamme enemmän omia vanhempiamme kuin koskaan olisimme halunneet uskoa?
Huomaammeko kuitenkin kuljettaneemme lapsuutemme onnenhippujen myötä arkeemme myös ne samat orastavat ongelmat?

Onko se kohtalon johdatusta vai kulkemmeko vain alitajuisesti itse johdatellen täysin samaa reittiä?
Ja miten siltä reitiltä pääsee pois?

3.7.2013

Välillä, kun arki on painanut päälle niin, että hengittäminenkin on tuntunut liian raskaalta, olen löytänyt itseni miettimästä, onko tämä todella sitä, mitä haluan. Tätäkö tilasin? 
Tämäkö minut tekee onnelliseksi?

4,5 vuoden jälkeen palasin oman alani töihin vähintäänkin kauhuissani ja vain koska taloudellisista syistä se oli välttämätöntä. Vielä viimeisenä iltana ennen töiden alkua itkin, etten halua viedä lapsia hoitoon enkä halua mennä töihin, missä en osaa enää mitään.

Nyt on kulunut kuukausi ja enää toinen samanlainen jäljellä tätä kesätyötäni, sitten kutsuu vanha arki vaatemyynteineen ja kutsuilla ravaamisineen.
Taas harmittaa.
En haluakaan tämän loppuvan!
Koko lapset hoitoon-vanhemmat töihin- kuvio tuntuu miellyttävän normaalilta ja arkivapainani huomaan kaipaavani hengähdyshetkeä töiden parissa, jotta taas jaksaisin kotona.
Rakastan haastavaa työtäni, missä struktuuri ja järjestys on kaikki kaikessa mutta missä ei kuitenkaan ole kahta samanlaista työvuoroa viikossa.
On ihanaa, kun välillä on lapsia ikävä.
On ihanaa tehdä välillä jotain, mikä on vain minun juttuni eikä koske muuta perhettä lainkaan.
On ihanaa olla muutakin kuin äiti.
On ihanaa osata ja oppia jotain ihan uutta.

Kyllä, tätä minä todellakin tilasin ja halusin.
Vielä kun keksisin, miten tämän arjen saisi yhdistettyä siihen entiseen arkeen ja kaikki palaset sulautettua yhteen.

Kunpa jatkossa muistaisin, ettei pidä jättää hyppäämättä vain koska pelottaa.
Kun tukena on tiukat köydet ja turvaverkko, pitäisi vain antaa mennä ja kiljua riemusta matkalla.
Silloin muistaa parhaiten, miltä eläminen tuntuu.

22.6.2013

Mietin usein, millaista elämä olisi, jos kaikki olisikin toisin?

Sunnuntaiajelultasi soittaisit ja kysyisit saako poiketa nopeasti kahville. Ihan pian vain, ettei vaan olisi vaivaksi. Toivottaisimme sinut lämpimästi tervetulleeksi ja vaihtaisimme keskenämme pari sanaa siitä, miten voisimme saada sinut ymmärtämään, ettet koskaan ole ollut meille vaiva.

Kalsarinvärinen Mersusi köröttelisi pihaamme soran rapistessa sen renkaiden alla. Lapset riemastuisivat nähdessään kuka tuli ja juoksisivat sinua vastaan. Nappaisit heidät vuorotellen syliisi, kiepauttaisit ilmaan ja kutittelisit. Lapset nauraa räkättäisivät.
"Vaari, ei saa kutittaa! Vaari, minuakin!"
Me katselisimme hymyillen ovensuussa ja miettisimme, miten pieniin hetkiin onni ja rakkaus voivatkin tiivistyä.

Halaisit meidätkin ja ojentaisit lapsille ja meille ne pienet tuomisesi, mitä aina tuot. Istahtaisit pöydän viereen ja lapset alkaisivat kiistellä, kuka saa istua sinua lähinnä. Ratkaisisit kiistan parilla pienellä sanalla, luoden suunnatonta rauhaa kotiimme. Jututtaisit lapsia ja kyselisit kuulumisia, miettisit missä taas voisit olla avuksi. Hieman ajatuksiisi vaipuneena kuuntelisit vastauksiamme.

Juttelisit poikasi kanssa reistailevasta ruohonleikkuristamme. Siihenkin pulmaan sinulla olisi ratkaisu ja yhdessä kävisittekin korjaamassa vian viivyttelemättä. Lapset saisivat seurata vierestä ja jaksaisit väsymättä selostaa heille kaikkia asian yksityiskohtia. Sen jälkeen yhtäkkiä ryystäisit kahdella kulauksella kahvikuppisi tyhjäksi ja...

***

Ei. Tämän pidemmälle en kärsi koskaan ajatella. En halua, että lähdet taas se vaikea ilme kasvoillasi. Ihan kuin haluaisit jäädä, mutta lähdet, koska et halua olla vaivaksi.

Haluan, että jäät.
En halua, että taas jätät meidät.
En halua palata siihen todellisuuteen, missä hädän hetkellä katson mieheni suruisia silmiä ja näen hänen miettivän, miksei enää ole ketään, kenelle soittaa.

Kunpa ei olisikaan pakko.
Kunpa olisitkin valinnut jäädä.

25.5.2013

Joskus haluaisin vain paeta.
Nostaa kytkintä ja karata.
Jättää kaiken jonkun muun vastuulle.

Kun käyn vessassakin seuranani kolme kilpaa huutavaa, kiljuvaa ja kyselevää.
Kun ainakin sadannen kerran muistutan, ettei ketään saa lyödä eikä kenenkään kädestä ottaa.
Kun taas siivoan yhden keittiön lattialle pudonneen maitolasin aiheuttamat sotkut.
Kun taas kuuntelen tunnin huutokonsertin ja taistelen tuoreinta tutitonta uneen.
Kun teen sen saman illallakin.
Ja vielä töissäkin.

Joskus aina välillä ja silloin tällöin iskee päälle sekä ajatus, etten vaan jaksa.
Ehkä onkin joku muu vaihtoehto?

Ja juuri silloin neljävuotias kertoo, että naapurin poika sanoi inhoavansa sitä, kun hän laulaa.
Se sama poika, joka viimeksi haukkui tyttösen synttärilahjanuken tyhmäksi eikä ottanut häntä leikkiin mukaan.

Raskasta ja niin uuvuttavaa lohduttaa niin pienen ihmisentaimen kolottavaa sydäntä.
Aina en voi sitä olla tekemässä, mutta nyt voin.
Ehkä jaksamalla itse nyt autan tyttöäni jaksamaan myöhemmin elämässä, kun en enää voi olla itse ottamassa kiinni.

Päätän jaksaa.
On pakko jaksaa.