Välillä, kun arki on painanut päälle niin, että hengittäminenkin on tuntunut liian raskaalta, olen löytänyt itseni miettimästä, onko tämä todella sitä, mitä haluan. Tätäkö tilasin?
Tämäkö minut tekee onnelliseksi?
4,5 vuoden jälkeen palasin oman alani töihin vähintäänkin kauhuissani ja vain koska taloudellisista syistä se oli välttämätöntä. Vielä viimeisenä iltana ennen töiden alkua itkin, etten halua viedä lapsia hoitoon enkä halua mennä töihin, missä en osaa enää mitään.
Nyt on kulunut kuukausi ja enää toinen samanlainen jäljellä tätä kesätyötäni, sitten kutsuu vanha arki vaatemyynteineen ja kutsuilla ravaamisineen.
Taas harmittaa.
En haluakaan tämän loppuvan!
Koko lapset hoitoon-vanhemmat töihin- kuvio tuntuu miellyttävän normaalilta ja arkivapainani huomaan kaipaavani hengähdyshetkeä töiden parissa, jotta taas jaksaisin kotona.
Rakastan haastavaa työtäni, missä struktuuri ja järjestys on kaikki kaikessa mutta missä ei kuitenkaan ole kahta samanlaista työvuoroa viikossa.
On ihanaa, kun välillä on lapsia ikävä.
On ihanaa tehdä välillä jotain, mikä on vain minun juttuni eikä koske muuta perhettä lainkaan.
On ihanaa olla muutakin kuin äiti.
On ihanaa osata ja oppia jotain ihan uutta.
Kyllä, tätä minä todellakin tilasin ja halusin.
Vielä kun keksisin, miten tämän arjen saisi yhdistettyä siihen entiseen arkeen ja kaikki palaset sulautettua yhteen.
Kunpa jatkossa muistaisin, ettei pidä jättää hyppäämättä vain koska pelottaa.
Kun tukena on tiukat köydet ja turvaverkko, pitäisi vain antaa mennä ja kiljua riemusta matkalla.
Silloin muistaa parhaiten, miltä eläminen tuntuu.
