Mietin usein, millaista elämä olisi, jos kaikki olisikin toisin?
Sunnuntaiajelultasi soittaisit ja kysyisit saako poiketa nopeasti kahville. Ihan pian vain, ettei vaan olisi vaivaksi. Toivottaisimme sinut lämpimästi tervetulleeksi ja vaihtaisimme keskenämme pari sanaa siitä, miten voisimme saada sinut ymmärtämään, ettet koskaan ole ollut meille vaiva.
Kalsarinvärinen Mersusi köröttelisi pihaamme soran rapistessa sen renkaiden alla. Lapset riemastuisivat nähdessään kuka tuli ja juoksisivat sinua vastaan. Nappaisit heidät vuorotellen syliisi, kiepauttaisit ilmaan ja kutittelisit. Lapset nauraa räkättäisivät.
"Vaari, ei saa kutittaa! Vaari, minuakin!"
Me katselisimme hymyillen ovensuussa ja miettisimme, miten pieniin hetkiin onni ja rakkaus voivatkin tiivistyä.
Halaisit meidätkin ja ojentaisit lapsille ja meille ne pienet tuomisesi, mitä aina tuot. Istahtaisit pöydän viereen ja lapset alkaisivat kiistellä, kuka saa istua sinua lähinnä. Ratkaisisit kiistan parilla pienellä sanalla, luoden suunnatonta rauhaa kotiimme. Jututtaisit lapsia ja kyselisit kuulumisia, miettisit missä taas voisit olla avuksi. Hieman ajatuksiisi vaipuneena kuuntelisit vastauksiamme.
Juttelisit poikasi kanssa reistailevasta ruohonleikkuristamme. Siihenkin pulmaan sinulla olisi ratkaisu ja yhdessä kävisittekin korjaamassa vian viivyttelemättä. Lapset saisivat seurata vierestä ja jaksaisit väsymättä selostaa heille kaikkia asian yksityiskohtia. Sen jälkeen yhtäkkiä ryystäisit kahdella kulauksella kahvikuppisi tyhjäksi ja...
***
Ei. Tämän pidemmälle en kärsi koskaan ajatella. En halua, että lähdet taas se vaikea ilme kasvoillasi. Ihan kuin haluaisit jäädä, mutta lähdet, koska et halua olla vaivaksi.
Haluan, että jäät.
En halua, että taas jätät meidät.
En halua palata siihen todellisuuteen, missä hädän hetkellä katson mieheni suruisia silmiä ja näen hänen miettivän, miksei enää ole ketään, kenelle soittaa.
Kunpa ei olisikaan pakko.
Kunpa olisitkin valinnut jäädä.
