Olen huomannut, että viime aikoina olen tahtomattani onnistunut ärsyttämään monia.

Harmittaa, kun ei sitä sellaista koskaan haluaisi.
Ainakaan kun on tällainen, joka tahtoisi olla vähän kaikkien kaveri ja inhoaa riitaa.

Eikä tässä tietysti riitaa ole kenenkään kanssa tullutkaan.
Hiljaisuutta, töksäytyksiä ja lievää nihkeyttä kuitenkin.

Uskon kyllä tietäväni, mistä etsiä syypäätä.
Olen isäni tyttö enkä osaa hoitaa kuin yhtä, korkeintaan kahta asiaa elämässä samaan aikaan edes jokseenkin kelvollisesti.
Nyt kaikki puhti menee työhön ja arkeen ja niihinkin vähän niin ja näin jaettuna.

Enempään en nyt pysty, vaikka harmittaisi kuinka.

Monesti mietimme ukkoseni kanssa, millaista se sitten on, kun kaikki kolme lasta syövät itse, pukevat itse, nukkuvat yönsä ja pärjäävät ilman vaippoja.
Se aika tuntuu vielä niin käsittämättömän kaukaiselta.
Ettäkö joku kaunis päivä joku ei tarvitsekaan meitä Ihan Joka Hetki?
Voiko ne kaikki osata joku päivä jo NIIN paljon ihan itse?

Laittaessani vauvatarvikkeita myyntiin ja kirppiksille, iloitsen yhdessä ukkosen kanssa.
Mieti, enää ikinä ei tällaistakaan meille tarvita, ihanaa!
Hämmennnyn, kun huomaan sen olevan myös haikeaa.
Niin, koskaan tällaista ei meille enää tarvita.
Koskaan.

Kerta toisensa jälkeen on helpottavaa huomata, miten hyvä olo näiden asioiden ajattelusta tulee,
haikeudesta huolimattakin.
Kun oivaltaa taas kerran sen, että tämän minä vielä jaksan, mutten enempää.
Kun tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni.
Miettii sitä toista vaihtoehtoa ja purskahtaa melkein kyyneliin silkasta uupumuksesta.

Ei, ei.
Nämä minä vielä jaksan ja sitten haluan lukea jo sunnuntaiaamun lehden rauhassa ilman keskeytyksiä.

Yksivuotias koittaa tepastella salaa keittiön laatikolle.
Odotan, kunnes neiti saavuttaa kohteensa ja totean sitten hymyillen "soo soo".
Napero virnistää, nostaa etusormensa pystyyn, heristää sitä ja toteaa ponnekkaasti "koo koo".
Kääntyy sitten taas kohti laatikkoa ja avaa sen.

Toivoton tapaus, ajattelen.

Koitan sitten vähän hämätä sitä.
"Missä sun napa on?" kysyn.
Neiti nostaa paitaansa ja taputtaa pömppövatsaansa maailmanomistajan elkein. "Tää!" hihkaisee vielä taputtelunsa päälle.
"Äittä?" yksvee sanoo kysyen ja heilauttaa kättään minua kohti.
"No äitin napa on täällä, paidan alla kans", sanon ja alan kaivaa napaani esiin tunikan alta.
Kun nostan katseeni, neiti on taas keskittynyt puuhaarukoiden ja kauhojen järjestämiseen.

"Kuules nyt, vintiö, nyt pois sieltä laatikolta", sanon ja nappaan neidin pienen ilmaheiton kautta syliini ja kutitankin sitä vielä. Neiti nauraa käkättää niin, että vesi valuu silmistä.

Kun lopetan, se pistää kädet silmiensä eteen.
"Ai, nytkö leikitään piilosta? No okei, missä olet?" Päälle täydellisen teatraalinen "KUKKUU", kun kädet siirtyy kasvojen edestä pois - ja neiti nauraa niin, etten vaan voi olla nauramatta myös!
Taas kerran totean, että mun huumorintajuni selvästi on yksivuotiaan tasolla ;D

"Äittä, tää!" neiti komentaa ja näyttää olohuoneen pitkää verhoa.
"Ai äiti menee tänne piiloon? No okei, yhden kerran."
Vedän verhon eteeni, käännyn selkä kohti tyttöä ja kysyn taas kerran: "Missä äiti on, mihin äiti meni?"
Kuulen pieniä juoksuaskelia, riemukasta kikatusta ja päälle voitonriemuisen "äittää"-huudon...ja kun askeleet kerran loittonevat, hiivin piilostani pois ja kurkistan.

Jep, siellähän se ketku on.
Keittiön laatikolla.
Mokomakin huijari! :D

Alkuvuoden on pitänyt kiirettä vaatemyyntien kanssa.
Kesän olen ilman palkkaa ja ensi kertaa vuosiin ilman äitiyspäivärahaa, pelkällä kodinhoidontuella.
Kun kerran tarjottiin, haaveilin jo kesäksi ihan muustakin työstä.
Kyselin hoitopaikkaa lapsille ja suunnittelin.

Se jokin takaraivossa vähän kyllä varoitteli.
Niin moni rakas ihminen niin uupuneena, voimattomana ja vuosia itseänsä parantaneena.
Kuinka jaksaisin läpi kesän ja vielä kiireisen syksynkin?
Jos meidän perhe on nyt jo loman tarpeessa, mitä olisimme pitkän kesän jälkeen syksyn vaatemyyntiruuhkien vasta alkaessa?

Vedin liinat kiinni, vaikka harmittikin tuottaa pettymystä.
Nyt on pakko vain kuunnella itseään ja sitä vaistoaan.
Vielä tämä kesä vain olla ja kitkutella, nauttia naperoiden kanssa auringosta ja uimisesta ja koko perheen yhteisestä ajasta.
Ehkä varat ei anna myöten lähteä lomareissulle, mutta saadaanpa ainakin viettää aikaa yhdessä.
Juuri nyt mikään ei tunnu tärkeämmältä.

Miksi niin moni rakkaus särkyy?
Mikä se on, mikä hiljalleen rakkautta naarmuttaa, saa rakoilemaan, toisilla pirstoutumaan?
Mikä saa sen rakkaan, läheisen, tärkeän ihmisen muuttumaan joksikin ihan toiseksi?
Mikä yhtäkkiä saa epäilemään, tahdonko sittenkään?

Olisi hienoa olla niin naiivi, että ajattelisi sellaisten vaikeuksien olevan meistä liian etäällä.
Olisi hienoa uskoa, että juuri me säästyisimme vastoinkäymisiltä ja ristiriidoilta.
Eihän se kuitenkaan niin mene.

Ei tulevaa saisi pelätä.
Pitäisi elää tätä hetkeä, tehdä parhaansa, rakastaa ja olla rakastettu.
Ja silti kuitenkin välillä herää pelkäämään, josko jonain aamuna heräänkin vieressäni täysin vieraalta tuntuva mies.
Tai jos jonain päivänä minä olenkin se, joka ei vain enää riitä, vaikka olenkin oikeastaan ihan hyvä vaimo ja äiti eikä syy sinänsä olekaan minussa.

Puoli ikääni olen tuon yhden karvaturvan kanssa jo kasvanut enkä tulevina vuosina halua rakastaa grammaakaan vähempää kuin nyt.
Vaikka arki kuinka hukuttaisi alleen, en koskaan halua nähdä tulevaa kenenkään muun kanssa.

Tahdon juuri Sinut nyt, aina ja iankaikkisesti.
Tahdon, ettei se asia ikinä muutu.

Annan elämän viedä ja toivon, että tahdollani saan ohjattua sitä haluaamani suuntaan.
Sinun suuntaasi.