Unta

Kun meillä on oli vasta yksi lapsi, meillä nukuttiin aamulla piiiiiitkään.
Ei ollut kerhoja eikä muita aikasidonnaisia menoja, joskus heräiltiin tytön kanssa vasta puoliltapäivin.
Se tuntui taivaalliselta.

Keskimmäinen kun syntyi, oli hän alun alkaenkin aamuvirkku kaveri.
Tuntui karmean epäreilulta, että esikoinen veteli kellon ympäri heräämättä unta ja nukkui aamulla yhdeksään, mutta silti itse oli pakko ensin kykkiä vauvan kanssa yö hereillä ja sitten nousta vielä aamullakin ennen kukonpieremää.

Tietenkin juuri kun koko perheen rytmi alkoi tasaantua, syntyi kuopus ja taas mentiin.
Yöheräilyissä ja -kukkumisissa kuopus on vetänyt surkean ankeita huippulukemia, kunnes sitten yhtäkkiä vajaa kuukausi sitten keksi, että yöllähän voi nukkuakin.
Nyt kuopus nukahtaa heti iltakahdeksan jälkeen, isommat yhdeksän kieppeillä.
Useimpina aamuina nukumme vähintään kahdeksaan, monesti yhdeksäänkin.

En mä enää osaisi puoleenpäivään asti nukkua, siinä olisi jo päivä mennyt hukkaan.
Nytkin välillä saa jo kiirehtiä, että ehditään heittämään esikoinen kerhoon.
Siitäkin huolimatta...voi luoja, että voi ihminen olla kiitollinen, kun saa nukkua.

Lady Red

Väittäisin, että ventovieraskin näkisi päällepäin, miten mieheni kavahtaa, kun samassa lauseessa puhutaan hormonaalisesta ehkäisystä ja hänen ihastuttavasta vaimostaan. 

Mies tietää, muistaa ja tuntee sen luissaan, millainen hormonihirviö olin silloin joskus. 

Siksi meillä on ihan sanallinen sopimus, ettei minuun enää mitään ylimääräisiä hormoneja ängetä, jos ei ole ihan pakko.

Mutta voihan huokausten huokaus.

Ihan jo luulin, että 4,5 vuoden raskaus- ja imetysmaratonin hormoniheittelyt olisivat olleet tarpeeksi, vaan ei. Pitäähän sitä laittaa nuo kolme lasta ja mies-raukka koville vielä kropan palautumisestakin. Voin nimittäin kertoa, että viime kuukausina nähtyjen raivojen, itkujen, huutojen, porujen, karjumisten ja parkujen määrästä päätellen ei jää naapureillekaan epäselväksi, koska tämän talon rouvalla on rättiviikot alkamassa. Sen suorastaan haistaa! 

Ja lopun aikaa sitten pyytelen anteeksi ja itken, kun mä oikeesti rakastan ja olen kiitollinen ja arvostan.

Puuh.

Tiedättekö, naisena oleminen on välillä aika kovaa.

Erätauko

Olen aina ollut kotihiiri.
Rakastanut aikaa kotona, tutuilla kulmilla, rakkaiden ihmisten lähellä.
Olen koko elämäni ajan asunut 20km säteellä syntymäkaupungistani, vaikka olen asunut yhteensä kuudessa eri kodissa.

Kun isoveljeni muutti ulkomaille, en ymmärtänyt sitä laisinkaan.
Miksi joku haluaisi varta vasten kauemmas rakkaistaan?
Kun miehen työn puolesta saimme mahdollisuuden muuttaa Kiinaan, en edes harkinnut asiaa.
Leikittelin kyllä ajatuksella, mutta tiesin, etten ikinä tosissani harkitsisi.
Haluan pitää läheiseni niin lähellä, että voin halutessani poiketa kylään kahville, jos ikävä iskee.
Ajatus lasteni tuntemasta ikävästä ja tukiverkoston etäännyttämisestäkin pelottaa.

Niin ne ajatukset kuitenkin voivat muuttua.
Nyt poden äkillistä halua lähteä.
Tahtoisin johonkin sopivan kauas.
Pois täältä.
Pois tämän loputtoman draaman ja asioiden vatvomisen keskeltä.

On väsyttävää olla aina olemassa toisia varten.
Vaikka päättäisin antaa olla, en osaa auttaa muita niin, ettei se samalla söisi minua.
Haluaisin olla Sveitsi, mutta tunnun päätyvän vain ääripäästä toiseen.
On kohtuutonta, että muiden auttaminen ja kuuntelevana korvana toimiminen syö voimiani jaksaa omien lasteni kanssa.

Ärsyttää, etten pidä draamasta ja kuitenkin ajaudun sen keskelle, kun en osaa valita kultaista keskitietä.
En jaksaisi enää selvitellä ja miettiä, mitä minun kuuluisi tehdä.
Haluaisin puhaltaa pelin poikki.
Karata erätauolle ja olla vaan.
Omia lapsiani varten, itseäni varten, miestäni varten.

Siipeilyä

En ole syntynyt kultalusikka suussa.
Elämä ei aina ole ollut minulle hyvä.

Ja sitten kuitenkin, olen saanut elää keskellä onnenkantamoisia.
Saanut mitä parhaimman, kilteimmän, luotettavimman miehen.
Saanut kolme ihanaa, tervettä, suloista lasta.

Joskus pienten murheideni, elämän ravistelun keskellä mietin, koska tämän onnen pitää loppua.
Koska se joku, joka tämän onnen on minulle suonut, huomaa, että olisikin jo aika ravistella minua kovemmin?

Siihen asti kiitän näistä päivistä, jotka olen saanut.
Muistutan itseäni, että se lapsen kaatama maitolasi ei oikeasti haittaa mitään.
Taas kerran pyrin elämään "nyt", en "sitten kun".
Suukotan, kerron rakastavani ja kiitän uudelleen.

Jatkan siipeilyäni ja rukoilen, ettei kukaan huomaa, etten ehkä olisikaan ansainnut tätä kaikkea onnea.