Harvoin on mieleni tehnyt ihan todella jotakuta fyysisesti satuttaa.
Nyt tuntuu, ettei mikään määrä tuskaa riittäisi, minkä voisin toisen päälle langettaa.
Korvata triplana kaiken sen kivun, mitä hän omilleen on aiheuttanut.

Yksi isku jokaisesta vuodatetusta kyyneleestä.
Kymmenen jokaisesta huolentäyteisestä rukouksesta.
Sata jokaisesta valvotusta yöstä.
Tuhat jokaisesta muistosta, joka vielä vuosikymmenien jälkeenkin lastensa sydäntä kalvaa.

Kirottu olkoon se sairaus, joka saa ihmisen pulloon hukkumaan.

Iltapalansa se halusi minun syliini syömään.
Ajattelin, että on ehkä väsynyt, kun ei nukkunut päikkäreitä ja koko päivän touhusi kavereiden kanssa.
Parkkeerasi toiselle polvelleni ja varmisti vielä huolestuneena ensin, että eihän se nyt varmasti ole se kipeä polvi, jonka pyörällä kaatuessa satutin.
Rutisti minua lujasti ja kysyi, koskas iskä tulee kotiin.
Muistutin, että iskä on kiekkoa katsomassa ja tulee vasta kun me jo nukutaan.
Se hymyili ja naurahti vähän vaikeana.

Yöunille nukahti ehkä kahdessa minuutissa.
Ajattelin, että hyvä, saa nukkua kunnon yöunet.
Vaan ei. Kolme varttia ja hirveä hysteerinen itku.
En edes tajunnut kenen huoneesta se kuului, ravasin kahden pienemmän huoneetkin ensin läpi.
Siellä se oli, kaksinkerroin taipuneena omalla sängyllään, silmät turvoksissa ja posket kyynelistä märät.
Hätääntyneen tenttaukseni päätteeksi sai soperrettua, että haluaa iskän tulevan jo kotiin.
On niin kova ikävä, että joka paikkaan sattuu! Päähänkin.

Otin syliini, keinutin ja rauhoittelin.
Kerroin, että kaikki järjestyy kyllä.
Silitin ja kuuntelin.
Päänsärky häädettiin lääkkeellä,
iskän ikävää paranneltiin äidin kainalolla.

Siinä se on nyt vieressäni.
Täydellisen tyynenä ja rauhallisena, näkee ehkä taas unta siitä, miten se kätkee jekuksi tyynyni alle siiliä.
Ja minä mietin, että se on niin pieni vielä, vaikka meidän lapsista isoin onkin eikä omasta mielestään enää yhtään pieni vaan melkein aikuinen.

Kuitenkin niin pieni.
Niin hento ja heiveröinen, hauras.
Kunpa elämä olisi sille hyvä.
Tai jos ei aina olisikaan, kunpa se aina uskaltaisi palata itkien äidin kainaloon.

Se on yllättävän paljon helpompaa vaan antaa asioiden olla, jättää puuttumatta.
Olla niinkuin ei olisikaan.
Sääli, että kun on kyse omista asioista, se ei vaan toimi niin.

Lopulta on pakko tarrata härkää sarvista ja viskoa se niskalenkillä maihin.
Siinä vaiheessa asiat vaan on usein jo niin pitkällä, että härkiäkin on vastassa useampia eikä ihan enää tiedä, mistä pitäisi aloittaa.
Olis pitänyt vaan...mutta eihän se jälkiviisaus enää mitään auta.
Nyt on vaan selvittävä.
Jotenkin.

Vähän kyllä mietityttää, että nytkö tämä elämä alkaa periä korvausta kaikista hyvistä ajoista.

Aamupala, yöpuvut pois, päivä- ja pihavaatteet päälle ja ulos nauttimaan auringosta. Tunti-pari pihalla ja sitten kiireen vilkkaa sisälle lounasta valmistamaan, syömään ja naperot päikkäreille.

Päikkäriaikaan puheluita, sähköposteja ja asiakkaiden tilauksia. Samalla ajatukset illan töissä, maksua odottavassa laskuvuoressa, ystävän 1-vuotiaan synttärilahjassa, unohtuneessa lupauksessa...äh, voi riittämättömyyttä!

Koitan ottaa yhden asian kerrallaan.
Tehdä parhaani.
Olla tarpeeksi.
Samaa tasapainoilua, mitä trion kanssa olen tottunut tekemään.

Samaan aikaan kroppa huutaa apua, mutta kiireessä yritän vaientaa sen huudot. Sivuuttaa kankeat jäsenet, särkevät raajat, jatkuvat migreenit ja täydellisessä kaaoksessa elävän vatsan.
"Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan", laulaa PistePistekin.