Kaadan lattialle kuusi kiloa valkoista trikookudetta. 

Yhden suuren ja sotkuisen mytyn.

Mietin, että siinä se on ihan kuin elämäni nyt.

En tiedä, mihin tarttua, mistä aloittaa.

Ja kenen kanssa?

Sanoilla on aina ollut minulle suuri merkitys.

Kirjoitettuna tai sanottuna, ihan sama.

Kunhan sanoo.

Miettii, mitä sanoo ja miten sanoo ja sitten sanoo.

Joskus joku toinen osaa sanoa sen paremmin.

Kun minä vielä mietin, miten tunteeni sanoiksi pukisin, voi jokin kuva, laulu, runo tai lausahdus saada minut hyväksyvästi nyökyttämään.

Juuri tuolta minusta tuntuu!

Juuri noin olisin sen halunnut itsekin osata sanoa.

Joku joskus sanoi, että pariskuntien riidanaiheet pysyvät kautta aikojen samana.

Huomaan sen, kun jälleen kerran yritän etsiä uusia sanoja, joilla kuvata näitä samoja tunteita.

Jos joku muu osaisi nämä muotoilla toisin, kun en itse enää osaa.

Onkohan kuitenkin niin, että historia toistaa itseään?

Huomaammeko ajan myötä kaikki muistuttavamme enemmän omia vanhempiamme kuin koskaan olisimme halunneet uskoa?

Huomaammeko kuitenkin kuljettaneemme lapsuutemme onnenhippujen myötä arkeemme myös ne samat orastavat ongelmat?

Onko se kohtalon johdatusta vai kulkemmeko vain alitajuisesti itse johdatellen täysin samaa reittiä?

Ja miten siltä reitiltä pääsee pois?

Välillä, kun arki on painanut päälle niin, että hengittäminenkin on tuntunut liian raskaalta, olen löytänyt itseni miettimästä, onko tämä todella sitä, mitä haluan. Tätäkö tilasin? 

Tämäkö minut tekee onnelliseksi?

4,5 vuoden jälkeen palasin oman alani töihin vähintäänkin kauhuissani ja vain koska taloudellisista syistä se oli välttämätöntä. Vielä viimeisenä iltana ennen töiden alkua itkin, etten halua viedä lapsia hoitoon enkä halua mennä töihin, missä en osaa enää mitään.

Nyt on kulunut kuukausi ja enää toinen samanlainen jäljellä tätä kesätyötäni, sitten kutsuu vanha arki vaatemyynteineen ja kutsuilla ravaamisineen.

Taas harmittaa.

En haluakaan tämän loppuvan!

Koko lapset hoitoon-vanhemmat töihin- kuvio tuntuu miellyttävän normaalilta ja arkivapainani huomaan kaipaavani hengähdyshetkeä töiden parissa, jotta taas jaksaisin kotona.

Rakastan haastavaa työtäni, missä struktuuri ja järjestys on kaikki kaikessa mutta missä ei kuitenkaan ole kahta samanlaista työvuoroa viikossa.

On ihanaa, kun välillä on lapsia ikävä.

On ihanaa tehdä välillä jotain, mikä on vain minun juttuni eikä koske muuta perhettä lainkaan.

On ihanaa olla muutakin kuin äiti.

On ihanaa osata ja oppia jotain ihan uutta.

Kyllä, tätä minä todellakin tilasin ja halusin.

Vielä kun keksisin, miten tämän arjen saisi yhdistettyä siihen entiseen arkeen ja kaikki palaset sulautettua yhteen.

Kunpa jatkossa muistaisin, ettei pidä jättää hyppäämättä vain koska pelottaa.

Kun tukena on tiukat köydet ja turvaverkko, pitäisi vain antaa mennä ja kiljua riemusta matkalla.

Silloin muistaa parhaiten, miltä eläminen tuntuu.

Mietin usein, millaista elämä olisi, jos kaikki olisikin toisin?

Sunnuntaiajelultasi soittaisit ja kysyisit saako poiketa nopeasti kahville. Ihan pian vain, ettei vaan olisi vaivaksi. Toivottaisimme sinut lämpimästi tervetulleeksi ja vaihtaisimme keskenämme pari sanaa siitä, miten voisimme saada sinut ymmärtämään, ettet koskaan ole ollut meille vaiva.

Kalsarinvärinen Mersusi köröttelisi pihaamme soran rapistessa sen renkaiden alla. Lapset riemastuisivat nähdessään kuka tuli ja juoksisivat sinua vastaan. Nappaisit heidät vuorotellen syliisi, kiepauttaisit ilmaan ja kutittelisit. Lapset nauraa räkättäisivät.

"Vaari, ei saa kutittaa! Vaari, minuakin!"

Me katselisimme hymyillen ovensuussa ja miettisimme, miten pieniin hetkiin onni ja rakkaus voivatkin tiivistyä.

Halaisit meidätkin ja ojentaisit lapsille ja meille ne pienet tuomisesi, mitä aina tuot. Istahtaisit pöydän viereen ja lapset alkaisivat kiistellä, kuka saa istua sinua lähinnä. Ratkaisisit kiistan parilla pienellä sanalla, luoden suunnatonta rauhaa kotiimme. Jututtaisit lapsia ja kyselisit kuulumisia, miettisit missä taas voisit olla avuksi. Hieman ajatuksiisi vaipuneena kuuntelisit vastauksiamme.

Juttelisit poikasi kanssa reistailevasta ruohonleikkuristamme. Siihenkin pulmaan sinulla olisi ratkaisu ja yhdessä kävisittekin korjaamassa vian viivyttelemättä. Lapset saisivat seurata vierestä ja jaksaisit väsymättä selostaa heille kaikkia asian yksityiskohtia. Sen jälkeen yhtäkkiä ryystäisit kahdella kulauksella kahvikuppisi tyhjäksi ja...

***

Ei. Tämän pidemmälle en kärsi koskaan ajatella. En halua, että lähdet taas se vaikea ilme kasvoillasi. Ihan kuin haluaisit jäädä, mutta lähdet, koska et halua olla vaivaksi.

Haluan, että jäät.

En halua, että taas jätät meidät.

En halua palata siihen todellisuuteen, missä hädän hetkellä katson mieheni suruisia silmiä ja näen hänen miettivän, miksei enää ole ketään, kenelle soittaa.

Kunpa ei olisikaan pakko.

Kunpa olisitkin valinnut jäädä.

Joskus haluaisin vain paeta.

Nostaa kytkintä ja karata.

Jättää kaiken jonkun muun vastuulle.

Kun käyn vessassakin seuranani kolme kilpaa huutavaa, kiljuvaa ja kyselevää.

Kun ainakin sadannen kerran muistutan, ettei ketään saa lyödä eikä kenenkään kädestä ottaa.

Kun taas siivoan yhden keittiön lattialle pudonneen maitolasin aiheuttamat sotkut.

Kun taas kuuntelen tunnin huutokonsertin ja taistelen tuoreinta tutitonta uneen.

Kun teen sen saman illallakin.

Ja vielä töissäkin.

Joskus aina välillä ja silloin tällöin iskee päälle sekä ajatus, etten vaan jaksa.

Ehkä onkin joku muu vaihtoehto?

Ja juuri silloin neljävuotias kertoo, että naapurin poika sanoi inhoavansa sitä, kun hän laulaa.

Se sama poika, joka viimeksi haukkui tyttösen synttärilahjanuken tyhmäksi eikä ottanut häntä leikkiin mukaan.

Raskasta ja niin uuvuttavaa lohduttaa niin pienen ihmisentaimen kolottavaa sydäntä.

Aina en voi sitä olla tekemässä, mutta nyt voin.

Ehkä jaksamalla itse nyt autan tyttöäni jaksamaan myöhemmin elämässä, kun en enää voi olla itse ottamassa kiinni.

Päätän jaksaa.

On pakko jaksaa.

En ikinä pyytäisi kiitosta, arvostusta tai rakkautta.

Ajattelisin silloin saavani niitä vain koska pyysin, ei siksi että ne ansaitsin.

Mutta nyt, voi nyt.

Antaisin pienen (olemattoman) omaisuuden, jos joku lähes aidosti sanoisi minun tekevän edes jotain oikein.

Kiittäisi kun jaksan, vaikken jaksakaan.

Sanoisi arvostavansa kaikkea mitä teen, vaikka kaikki jääkin puolitiehen tai suunnittelun asteelle.

Kertoisi rakastavansa, koska olen juuri sellainen kuin olen.

Minä, väsynyt ja vajavainen.

Ympärillä onnettomuutta, ymmärtämättömyyttä, yhteensopimattomuutta.
Kyyneliä, riitoja, sanailuja.
Erkaantuneita teitä, rikkoutuneita rakkauksia.
Yllätyksiä.

Taas kerran löydän itseni miettimästä, miltä tuntuisi olla itse samassa tilanteessa.
Asua eri osoitteissa, nähdä lapsia joka toinen viikko, nukkua yksin.
Tulee surkea, onneton olo ja sisintä alkaa puristaa.

Tiedostan, että arkeen on helppo hukkua.
Sen toisen hukkaaminen arjen kiireisiin on aivan liian helppoa.
Kuinka se voisikaan aina tietää, että edelleen tahdon ja rakastan,
jos en sitä muista tai ehdi riittävän usein sanoa?
Enhän vain vaadi liikoja, kun en nyt tähtiä taivaalta tavoittele,
vaikka omaa osaani huomiosta ja rakkaudesta joskus ääneen kaipaankin?

Juuri nyt tuntuu jo hyvältä kuulla, miten se haaveilee kahden kesken vietetyistä lomista.
On katsellut lentoja ja hotelleja ja miettinyt, mihin olisi kiva suunnata.
Mitä sitten, vaikkei niitä vielä vuosikausiin pääsisikään viettämään.
Ainakin se haluaa olla juuri minun kanssani.
Katselee hotelleja, joihin mennä minun kanssani sen sijaan, että katselisi uusia koteja, joihin muuttaisi ilman minua.
Haaveilee tulevaisuudestakin minun kanssani.

Haikean surullista ja kuitenkin niin lohduttoman onnellista tämä elämä juuri nyt.

Harvoin on mieleni tehnyt ihan todella jotakuta fyysisesti satuttaa.
Nyt tuntuu, ettei mikään määrä tuskaa riittäisi, minkä voisin toisen päälle langettaa.
Korvata triplana kaiken sen kivun, mitä hän omilleen on aiheuttanut.

Yksi isku jokaisesta vuodatetusta kyyneleestä.
Kymmenen jokaisesta huolentäyteisestä rukouksesta.
Sata jokaisesta valvotusta yöstä.
Tuhat jokaisesta muistosta, joka vielä vuosikymmenien jälkeenkin lastensa sydäntä kalvaa.

Kirottu olkoon se sairaus, joka saa ihmisen pulloon hukkumaan.

Iltapalansa se halusi minun syliini syömään.
Ajattelin, että on ehkä väsynyt, kun ei nukkunut päikkäreitä ja koko päivän touhusi kavereiden kanssa.
Parkkeerasi toiselle polvelleni ja varmisti vielä huolestuneena ensin, että eihän se nyt varmasti ole se kipeä polvi, jonka pyörällä kaatuessa satutin.
Rutisti minua lujasti ja kysyi, koskas iskä tulee kotiin.
Muistutin, että iskä on kiekkoa katsomassa ja tulee vasta kun me jo nukutaan.
Se hymyili ja naurahti vähän vaikeana.

Yöunille nukahti ehkä kahdessa minuutissa.
Ajattelin, että hyvä, saa nukkua kunnon yöunet.
Vaan ei. Kolme varttia ja hirveä hysteerinen itku.
En edes tajunnut kenen huoneesta se kuului, ravasin kahden pienemmän huoneetkin ensin läpi.
Siellä se oli, kaksinkerroin taipuneena omalla sängyllään, silmät turvoksissa ja posket kyynelistä märät.
Hätääntyneen tenttaukseni päätteeksi sai soperrettua, että haluaa iskän tulevan jo kotiin.
On niin kova ikävä, että joka paikkaan sattuu! Päähänkin.

Otin syliini, keinutin ja rauhoittelin.
Kerroin, että kaikki järjestyy kyllä.
Silitin ja kuuntelin.
Päänsärky häädettiin lääkkeellä,
iskän ikävää paranneltiin äidin kainalolla.

Siinä se on nyt vieressäni.
Täydellisen tyynenä ja rauhallisena, näkee ehkä taas unta siitä, miten se kätkee jekuksi tyynyni alle siiliä.
Ja minä mietin, että se on niin pieni vielä, vaikka meidän lapsista isoin onkin eikä omasta mielestään enää yhtään pieni vaan melkein aikuinen.

Kuitenkin niin pieni.
Niin hento ja heiveröinen, hauras.
Kunpa elämä olisi sille hyvä.
Tai jos ei aina olisikaan, kunpa se aina uskaltaisi palata itkien äidin kainaloon.

Se on yllättävän paljon helpompaa vaan antaa asioiden olla, jättää puuttumatta.
Olla niinkuin ei olisikaan.
Sääli, että kun on kyse omista asioista, se ei vaan toimi niin.

Lopulta on pakko tarrata härkää sarvista ja viskoa se niskalenkillä maihin.
Siinä vaiheessa asiat vaan on usein jo niin pitkällä, että härkiäkin on vastassa useampia eikä ihan enää tiedä, mistä pitäisi aloittaa.
Olis pitänyt vaan...mutta eihän se jälkiviisaus enää mitään auta.
Nyt on vaan selvittävä.
Jotenkin.

Vähän kyllä mietityttää, että nytkö tämä elämä alkaa periä korvausta kaikista hyvistä ajoista.

Aamupala, yöpuvut pois, päivä- ja pihavaatteet päälle ja ulos nauttimaan auringosta. Tunti-pari pihalla ja sitten kiireen vilkkaa sisälle lounasta valmistamaan, syömään ja naperot päikkäreille.

Päikkäriaikaan puheluita, sähköposteja ja asiakkaiden tilauksia. Samalla ajatukset illan töissä, maksua odottavassa laskuvuoressa, ystävän 1-vuotiaan synttärilahjassa, unohtuneessa lupauksessa...äh, voi riittämättömyyttä!

Koitan ottaa yhden asian kerrallaan.
Tehdä parhaani.
Olla tarpeeksi.
Samaa tasapainoilua, mitä trion kanssa olen tottunut tekemään.

Samaan aikaan kroppa huutaa apua, mutta kiireessä yritän vaientaa sen huudot. Sivuuttaa kankeat jäsenet, särkevät raajat, jatkuvat migreenit ja täydellisessä kaaoksessa elävän vatsan.
"Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan", laulaa PistePistekin.

Olen huomannut, että viime aikoina olen tahtomattani onnistunut ärsyttämään monia.

Harmittaa, kun ei sitä sellaista koskaan haluaisi.
Ainakaan kun on tällainen, joka tahtoisi olla vähän kaikkien kaveri ja inhoaa riitaa.

Eikä tässä tietysti riitaa ole kenenkään kanssa tullutkaan.
Hiljaisuutta, töksäytyksiä ja lievää nihkeyttä kuitenkin.

Uskon kyllä tietäväni, mistä etsiä syypäätä.
Olen isäni tyttö enkä osaa hoitaa kuin yhtä, korkeintaan kahta asiaa elämässä samaan aikaan edes jokseenkin kelvollisesti.
Nyt kaikki puhti menee työhön ja arkeen ja niihinkin vähän niin ja näin jaettuna.

Enempään en nyt pysty, vaikka harmittaisi kuinka.

Monesti mietimme ukkoseni kanssa, millaista se sitten on, kun kaikki kolme lasta syövät itse, pukevat itse, nukkuvat yönsä ja pärjäävät ilman vaippoja.
Se aika tuntuu vielä niin käsittämättömän kaukaiselta.
Ettäkö joku kaunis päivä joku ei tarvitsekaan meitä Ihan Joka Hetki?
Voiko ne kaikki osata joku päivä jo NIIN paljon ihan itse?

Laittaessani vauvatarvikkeita myyntiin ja kirppiksille, iloitsen yhdessä ukkosen kanssa.
Mieti, enää ikinä ei tällaistakaan meille tarvita, ihanaa!
Hämmennnyn, kun huomaan sen olevan myös haikeaa.
Niin, koskaan tällaista ei meille enää tarvita.
Koskaan.

Kerta toisensa jälkeen on helpottavaa huomata, miten hyvä olo näiden asioiden ajattelusta tulee,
haikeudesta huolimattakin.
Kun oivaltaa taas kerran sen, että tämän minä vielä jaksan, mutten enempää.
Kun tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni.
Miettii sitä toista vaihtoehtoa ja purskahtaa melkein kyyneliin silkasta uupumuksesta.

Ei, ei.
Nämä minä vielä jaksan ja sitten haluan lukea jo sunnuntaiaamun lehden rauhassa ilman keskeytyksiä.

Yksivuotias koittaa tepastella salaa keittiön laatikolle.
Odotan, kunnes neiti saavuttaa kohteensa ja totean sitten hymyillen "soo soo".
Napero virnistää, nostaa etusormensa pystyyn, heristää sitä ja toteaa ponnekkaasti "koo koo".
Kääntyy sitten taas kohti laatikkoa ja avaa sen.

Toivoton tapaus, ajattelen.

Koitan sitten vähän hämätä sitä.
"Missä sun napa on?" kysyn.
Neiti nostaa paitaansa ja taputtaa pömppövatsaansa maailmanomistajan elkein. "Tää!" hihkaisee vielä taputtelunsa päälle.
"Äittä?" yksvee sanoo kysyen ja heilauttaa kättään minua kohti.
"No äitin napa on täällä, paidan alla kans", sanon ja alan kaivaa napaani esiin tunikan alta.
Kun nostan katseeni, neiti on taas keskittynyt puuhaarukoiden ja kauhojen järjestämiseen.

"Kuules nyt, vintiö, nyt pois sieltä laatikolta", sanon ja nappaan neidin pienen ilmaheiton kautta syliini ja kutitankin sitä vielä. Neiti nauraa käkättää niin, että vesi valuu silmistä.

Kun lopetan, se pistää kädet silmiensä eteen.
"Ai, nytkö leikitään piilosta? No okei, missä olet?" Päälle täydellisen teatraalinen "KUKKUU", kun kädet siirtyy kasvojen edestä pois - ja neiti nauraa niin, etten vaan voi olla nauramatta myös!
Taas kerran totean, että mun huumorintajuni selvästi on yksivuotiaan tasolla ;D

"Äittä, tää!" neiti komentaa ja näyttää olohuoneen pitkää verhoa.
"Ai äiti menee tänne piiloon? No okei, yhden kerran."
Vedän verhon eteeni, käännyn selkä kohti tyttöä ja kysyn taas kerran: "Missä äiti on, mihin äiti meni?"
Kuulen pieniä juoksuaskelia, riemukasta kikatusta ja päälle voitonriemuisen "äittää"-huudon...ja kun askeleet kerran loittonevat, hiivin piilostani pois ja kurkistan.

Jep, siellähän se ketku on.
Keittiön laatikolla.
Mokomakin huijari! :D

Alkuvuoden on pitänyt kiirettä vaatemyyntien kanssa.
Kesän olen ilman palkkaa ja ensi kertaa vuosiin ilman äitiyspäivärahaa, pelkällä kodinhoidontuella.
Kun kerran tarjottiin, haaveilin jo kesäksi ihan muustakin työstä.
Kyselin hoitopaikkaa lapsille ja suunnittelin.

Se jokin takaraivossa vähän kyllä varoitteli.
Niin moni rakas ihminen niin uupuneena, voimattomana ja vuosia itseänsä parantaneena.
Kuinka jaksaisin läpi kesän ja vielä kiireisen syksynkin?
Jos meidän perhe on nyt jo loman tarpeessa, mitä olisimme pitkän kesän jälkeen syksyn vaatemyyntiruuhkien vasta alkaessa?

Vedin liinat kiinni, vaikka harmittikin tuottaa pettymystä.
Nyt on pakko vain kuunnella itseään ja sitä vaistoaan.
Vielä tämä kesä vain olla ja kitkutella, nauttia naperoiden kanssa auringosta ja uimisesta ja koko perheen yhteisestä ajasta.
Ehkä varat ei anna myöten lähteä lomareissulle, mutta saadaanpa ainakin viettää aikaa yhdessä.
Juuri nyt mikään ei tunnu tärkeämmältä.

Miksi niin moni rakkaus särkyy?
Mikä se on, mikä hiljalleen rakkautta naarmuttaa, saa rakoilemaan, toisilla pirstoutumaan?
Mikä saa sen rakkaan, läheisen, tärkeän ihmisen muuttumaan joksikin ihan toiseksi?
Mikä yhtäkkiä saa epäilemään, tahdonko sittenkään?

Olisi hienoa olla niin naiivi, että ajattelisi sellaisten vaikeuksien olevan meistä liian etäällä.
Olisi hienoa uskoa, että juuri me säästyisimme vastoinkäymisiltä ja ristiriidoilta.
Eihän se kuitenkaan niin mene.

Ei tulevaa saisi pelätä.
Pitäisi elää tätä hetkeä, tehdä parhaansa, rakastaa ja olla rakastettu.
Ja silti kuitenkin välillä herää pelkäämään, josko jonain aamuna heräänkin vieressäni täysin vieraalta tuntuva mies.
Tai jos jonain päivänä minä olenkin se, joka ei vain enää riitä, vaikka olenkin oikeastaan ihan hyvä vaimo ja äiti eikä syy sinänsä olekaan minussa.

Puoli ikääni olen tuon yhden karvaturvan kanssa jo kasvanut enkä tulevina vuosina halua rakastaa grammaakaan vähempää kuin nyt.
Vaikka arki kuinka hukuttaisi alleen, en koskaan halua nähdä tulevaa kenenkään muun kanssa.

Tahdon juuri Sinut nyt, aina ja iankaikkisesti.
Tahdon, ettei se asia ikinä muutu.

Annan elämän viedä ja toivon, että tahdollani saan ohjattua sitä haluaamani suuntaan.
Sinun suuntaasi.

Ehtisitkö katsoa hetken meiän lapsia? Edes yhtä? Vähän aikaa?
Tuntuu, että koko ajan ollaan soittelemassa apuja, kun sumplitaan minun töitäni kahdessa paikassa ja miehen kolmea vuoroa.

Ensi viikolla mies alkaa päivätyöt, minä kutsuilen illat ja auttelen lauantait lastenkirppiksellä aina kun vaan voin.
Työ poiki työtä, hyvän vaikutelman antaminen hyviä asioita, ja ensi kertaa olen löytänyt itseni soittelemasta päivähoitotoimistoonkin.

Onhan se aina hieno asia, kun on työtä, mutta erityisen hienoa on se, että molemmille meille se on oikeasti nyt mielekästä.Vielä kun opitaan yhdistämään työ- ja perhe-elämät ja opitaan hidastamaan tämä keikkuva lauta vaakatasoon.
Tasapainoilua, sitä tämä todella on.

Onnellisin olen kuitenkin siitä, että lasten hoitoon laittaminenkin tuntuu nyt hyvältä, kun työ tuntuu hyvältä.
Kesää odotellessa.

Muutakin kuin äiti

Ensi kuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun jäin ensimmäisen kerran äitiyslomalle. 

Siitä asti olen kotona ollutkin, äitiyslomia vain on ollut kaksi muutakin 

ja välissä tietenkin hoitovapaita myös.

Melkein viiden vuoden ajan olen aika lailla katkeamatta joko imettänyt tai ollut raskaana.

Olen ollut äiti enkä juuri muuta.

Se on riittänyt.

Loppuvuodesta, kolmannen hoitovapaan alkaessa, työnsin mietintämyssyn puoliväkisin päähäni.

Mitähän sitä haluaisi isona tehdä? Miksi haluaisi ryhtyä?

Korkeakoulututkintokin on, mutta jotenkaan sen mukaiset työt eivät ole tuntuneet mielekkäiltä, kun samaa työtä riittää kotonakin aamusta iltaan.

Vuorotyö taas olisi vaihtoehto vain siinä tapauksessa, että lapset saisi siten hoidettua kotona.

Onnekseni pääsin alkuvuodesta kevyesti alkuun, työelämän syrjään kiinni.

Pääsen pois kotoa, aikuisten ihmisten seuraan, muutamana iltana viikossa ja joskus viikonloppuisin.

Silti saan hoitaa lapset kotona.

On tuntunut hyvältä olla muutakin kuin äiti.

Sitäkin paremmalta olla pitkästä aikaa jostain innostunut, osata jotain.

Kotonakin on jaksanut paljon paremmin ja ensimmäistä kertaa ymmärrän senkin, mistä muut töihin palanneet äidit puhuvat: Minäkin haluan jo töihin lomailemaan.

Tässä olenkin kypsytellyt ajatusta kokopäiväisesti työnteosta.

Talous sen kyllä jo tarvitsisi, mutta itse en ole ollut valmis.
Tämä sivutoiminen yrittäjyyteni on hyvää ensiapua, muttei sekään ratkaise kaikkia pulmia, ainakaan tällaisenaan.
Kuitenkin juuri tätä tekisin kaikista nyt mieluiten, ihan päätoimisestikin.

En vielä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta onhan se kiva huomata, että enää kokopäiväinen töihinpaluu ja lasten hoitoon laittaminen ei aiheuta paniikkikohtausta.
Yritän olla murehtimatta liikoja ja antaa elämän kantaa.
Asioilla on tapana järjestyä, opetti äitinikin.

Että joskus voikin jokin käänne elämässä järkyttää.
Hyvä uutinen, huono uutinen. Omalla tavallaan shokeeraava.
Onkohan nyt varmasti oikea hetki? Ajattelittekohan te asiaa ihan loppuun asti?
Eikö kuitenkin olisi olemassa joku keino? Asioillahan on tapana järjestyä.
Pitäähän niiden järjestyä.

En sano mitään. En tuomitse, vaikka järkytynkin.
Ajattelen, että en voi oikeasti tietää asian todellista laitaa.
En elä toisten ihmisten elämää, en tunne heidän tunteitaan.
En oikeasti voi tietää, miten itse vastaavassa tilanteessa toimisin, jalat toisen ihmisen kengissä.

Sen sijaan illalla lapsia sänkyyn peitellessäni suukotan heistä jokaista silmien väliin,
siihen nenän ja otsan yhtymäkohtaan.
Kiitän, että olen saanut juuri heidät elämääni.
Kiitän, että olen saanut pitää heistä jokaisen ja saanut jakaa ilon heistä niin rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa.

Kun kaikki kolme pientä tuhisee sängyissään, menen ja valtaan kainalopaikan.
Suukotan sänkistä partaa, rutistan lujasti ja kiitän.
Kiitos kun tahdot juuri minut.

Unta

Kun meillä on oli vasta yksi lapsi, meillä nukuttiin aamulla piiiiiitkään.
Ei ollut kerhoja eikä muita aikasidonnaisia menoja, joskus heräiltiin tytön kanssa vasta puoliltapäivin.
Se tuntui taivaalliselta.

Keskimmäinen kun syntyi, oli hän alun alkaenkin aamuvirkku kaveri.
Tuntui karmean epäreilulta, että esikoinen veteli kellon ympäri heräämättä unta ja nukkui aamulla yhdeksään, mutta silti itse oli pakko ensin kykkiä vauvan kanssa yö hereillä ja sitten nousta vielä aamullakin ennen kukonpieremää.

Tietenkin juuri kun koko perheen rytmi alkoi tasaantua, syntyi kuopus ja taas mentiin.
Yöheräilyissä ja -kukkumisissa kuopus on vetänyt surkean ankeita huippulukemia, kunnes sitten yhtäkkiä vajaa kuukausi sitten keksi, että yöllähän voi nukkuakin.
Nyt kuopus nukahtaa heti iltakahdeksan jälkeen, isommat yhdeksän kieppeillä.
Useimpina aamuina nukumme vähintään kahdeksaan, monesti yhdeksäänkin.

En mä enää osaisi puoleenpäivään asti nukkua, siinä olisi jo päivä mennyt hukkaan.
Nytkin välillä saa jo kiirehtiä, että ehditään heittämään esikoinen kerhoon.
Siitäkin huolimatta...voi luoja, että voi ihminen olla kiitollinen, kun saa nukkua.

Lady Red

Väittäisin, että ventovieraskin näkisi päällepäin, miten mieheni kavahtaa, kun samassa lauseessa puhutaan hormonaalisesta ehkäisystä ja hänen ihastuttavasta vaimostaan. 

Mies tietää, muistaa ja tuntee sen luissaan, millainen hormonihirviö olin silloin joskus. 

Siksi meillä on ihan sanallinen sopimus, ettei minuun enää mitään ylimääräisiä hormoneja ängetä, jos ei ole ihan pakko.

Mutta voihan huokausten huokaus.

Ihan jo luulin, että 4,5 vuoden raskaus- ja imetysmaratonin hormoniheittelyt olisivat olleet tarpeeksi, vaan ei. Pitäähän sitä laittaa nuo kolme lasta ja mies-raukka koville vielä kropan palautumisestakin. Voin nimittäin kertoa, että viime kuukausina nähtyjen raivojen, itkujen, huutojen, porujen, karjumisten ja parkujen määrästä päätellen ei jää naapureillekaan epäselväksi, koska tämän talon rouvalla on rättiviikot alkamassa. Sen suorastaan haistaa! 

Ja lopun aikaa sitten pyytelen anteeksi ja itken, kun mä oikeesti rakastan ja olen kiitollinen ja arvostan.

Puuh.

Tiedättekö, naisena oleminen on välillä aika kovaa.

Erätauko

Olen aina ollut kotihiiri.
Rakastanut aikaa kotona, tutuilla kulmilla, rakkaiden ihmisten lähellä.
Olen koko elämäni ajan asunut 20km säteellä syntymäkaupungistani, vaikka olen asunut yhteensä kuudessa eri kodissa.

Kun isoveljeni muutti ulkomaille, en ymmärtänyt sitä laisinkaan.
Miksi joku haluaisi varta vasten kauemmas rakkaistaan?
Kun miehen työn puolesta saimme mahdollisuuden muuttaa Kiinaan, en edes harkinnut asiaa.
Leikittelin kyllä ajatuksella, mutta tiesin, etten ikinä tosissani harkitsisi.
Haluan pitää läheiseni niin lähellä, että voin halutessani poiketa kylään kahville, jos ikävä iskee.
Ajatus lasteni tuntemasta ikävästä ja tukiverkoston etäännyttämisestäkin pelottaa.

Niin ne ajatukset kuitenkin voivat muuttua.
Nyt poden äkillistä halua lähteä.
Tahtoisin johonkin sopivan kauas.
Pois täältä.
Pois tämän loputtoman draaman ja asioiden vatvomisen keskeltä.

On väsyttävää olla aina olemassa toisia varten.
Vaikka päättäisin antaa olla, en osaa auttaa muita niin, ettei se samalla söisi minua.
Haluaisin olla Sveitsi, mutta tunnun päätyvän vain ääripäästä toiseen.
On kohtuutonta, että muiden auttaminen ja kuuntelevana korvana toimiminen syö voimiani jaksaa omien lasteni kanssa.

Ärsyttää, etten pidä draamasta ja kuitenkin ajaudun sen keskelle, kun en osaa valita kultaista keskitietä.
En jaksaisi enää selvitellä ja miettiä, mitä minun kuuluisi tehdä.
Haluaisin puhaltaa pelin poikki.
Karata erätauolle ja olla vaan.
Omia lapsiani varten, itseäni varten, miestäni varten.

Siipeilyä

En ole syntynyt kultalusikka suussa.
Elämä ei aina ole ollut minulle hyvä.

Ja sitten kuitenkin, olen saanut elää keskellä onnenkantamoisia.
Saanut mitä parhaimman, kilteimmän, luotettavimman miehen.
Saanut kolme ihanaa, tervettä, suloista lasta.

Joskus pienten murheideni, elämän ravistelun keskellä mietin, koska tämän onnen pitää loppua.
Koska se joku, joka tämän onnen on minulle suonut, huomaa, että olisikin jo aika ravistella minua kovemmin?

Siihen asti kiitän näistä päivistä, jotka olen saanut.
Muistutan itseäni, että se lapsen kaatama maitolasi ei oikeasti haittaa mitään.
Taas kerran pyrin elämään "nyt", en "sitten kun".
Suukotan, kerron rakastavani ja kiitän uudelleen.

Jatkan siipeilyäni ja rukoilen, ettei kukaan huomaa, etten ehkä olisikaan ansainnut tätä kaikkea onnea.