Iltapalansa se halusi minun syliini syömään.
Ajattelin, että on ehkä väsynyt, kun ei nukkunut päikkäreitä ja koko päivän touhusi kavereiden kanssa.
Parkkeerasi toiselle polvelleni ja varmisti vielä huolestuneena ensin, että eihän se nyt varmasti ole se kipeä polvi, jonka pyörällä kaatuessa satutin.
Rutisti minua lujasti ja kysyi, koskas iskä tulee kotiin.
Muistutin, että iskä on kiekkoa katsomassa ja tulee vasta kun me jo nukutaan.
Se hymyili ja naurahti vähän vaikeana.

Yöunille nukahti ehkä kahdessa minuutissa.
Ajattelin, että hyvä, saa nukkua kunnon yöunet.
Vaan ei. Kolme varttia ja hirveä hysteerinen itku.
En edes tajunnut kenen huoneesta se kuului, ravasin kahden pienemmän huoneetkin ensin läpi.
Siellä se oli, kaksinkerroin taipuneena omalla sängyllään, silmät turvoksissa ja posket kyynelistä märät.
Hätääntyneen tenttaukseni päätteeksi sai soperrettua, että haluaa iskän tulevan jo kotiin.
On niin kova ikävä, että joka paikkaan sattuu! Päähänkin.

Otin syliini, keinutin ja rauhoittelin.
Kerroin, että kaikki järjestyy kyllä.
Silitin ja kuuntelin.
Päänsärky häädettiin lääkkeellä,
iskän ikävää paranneltiin äidin kainalolla.

Siinä se on nyt vieressäni.
Täydellisen tyynenä ja rauhallisena, näkee ehkä taas unta siitä, miten se kätkee jekuksi tyynyni alle siiliä.
Ja minä mietin, että se on niin pieni vielä, vaikka meidän lapsista isoin onkin eikä omasta mielestään enää yhtään pieni vaan melkein aikuinen.

Kuitenkin niin pieni.
Niin hento ja heiveröinen, hauras.
Kunpa elämä olisi sille hyvä.
Tai jos ei aina olisikaan, kunpa se aina uskaltaisi palata itkien äidin kainaloon.