Joskus haluaisin vain paeta.

Nostaa kytkintä ja karata.

Jättää kaiken jonkun muun vastuulle.

Kun käyn vessassakin seuranani kolme kilpaa huutavaa, kiljuvaa ja kyselevää.

Kun ainakin sadannen kerran muistutan, ettei ketään saa lyödä eikä kenenkään kädestä ottaa.

Kun taas siivoan yhden keittiön lattialle pudonneen maitolasin aiheuttamat sotkut.

Kun taas kuuntelen tunnin huutokonsertin ja taistelen tuoreinta tutitonta uneen.

Kun teen sen saman illallakin.

Ja vielä töissäkin.

Joskus aina välillä ja silloin tällöin iskee päälle sekä ajatus, etten vaan jaksa.

Ehkä onkin joku muu vaihtoehto?

Ja juuri silloin neljävuotias kertoo, että naapurin poika sanoi inhoavansa sitä, kun hän laulaa.

Se sama poika, joka viimeksi haukkui tyttösen synttärilahjanuken tyhmäksi eikä ottanut häntä leikkiin mukaan.

Raskasta ja niin uuvuttavaa lohduttaa niin pienen ihmisentaimen kolottavaa sydäntä.

Aina en voi sitä olla tekemässä, mutta nyt voin.

Ehkä jaksamalla itse nyt autan tyttöäni jaksamaan myöhemmin elämässä, kun en enää voi olla itse ottamassa kiinni.

Päätän jaksaa.

On pakko jaksaa.

En ikinä pyytäisi kiitosta, arvostusta tai rakkautta.

Ajattelisin silloin saavani niitä vain koska pyysin, ei siksi että ne ansaitsin.

Mutta nyt, voi nyt.

Antaisin pienen (olemattoman) omaisuuden, jos joku lähes aidosti sanoisi minun tekevän edes jotain oikein.

Kiittäisi kun jaksan, vaikken jaksakaan.

Sanoisi arvostavansa kaikkea mitä teen, vaikka kaikki jääkin puolitiehen tai suunnittelun asteelle.

Kertoisi rakastavansa, koska olen juuri sellainen kuin olen.

Minä, väsynyt ja vajavainen.

Ympärillä onnettomuutta, ymmärtämättömyyttä, yhteensopimattomuutta.
Kyyneliä, riitoja, sanailuja.
Erkaantuneita teitä, rikkoutuneita rakkauksia.
Yllätyksiä.

Taas kerran löydän itseni miettimästä, miltä tuntuisi olla itse samassa tilanteessa.
Asua eri osoitteissa, nähdä lapsia joka toinen viikko, nukkua yksin.
Tulee surkea, onneton olo ja sisintä alkaa puristaa.

Tiedostan, että arkeen on helppo hukkua.
Sen toisen hukkaaminen arjen kiireisiin on aivan liian helppoa.
Kuinka se voisikaan aina tietää, että edelleen tahdon ja rakastan,
jos en sitä muista tai ehdi riittävän usein sanoa?
Enhän vain vaadi liikoja, kun en nyt tähtiä taivaalta tavoittele,
vaikka omaa osaani huomiosta ja rakkaudesta joskus ääneen kaipaankin?

Juuri nyt tuntuu jo hyvältä kuulla, miten se haaveilee kahden kesken vietetyistä lomista.
On katsellut lentoja ja hotelleja ja miettinyt, mihin olisi kiva suunnata.
Mitä sitten, vaikkei niitä vielä vuosikausiin pääsisikään viettämään.
Ainakin se haluaa olla juuri minun kanssani.
Katselee hotelleja, joihin mennä minun kanssani sen sijaan, että katselisi uusia koteja, joihin muuttaisi ilman minua.
Haaveilee tulevaisuudestakin minun kanssani.

Haikean surullista ja kuitenkin niin lohduttoman onnellista tämä elämä juuri nyt.