Ympärillä onnettomuutta, ymmärtämättömyyttä, yhteensopimattomuutta.
Kyyneliä, riitoja, sanailuja.
Erkaantuneita teitä, rikkoutuneita rakkauksia.
Yllätyksiä.

Taas kerran löydän itseni miettimästä, miltä tuntuisi olla itse samassa tilanteessa.
Asua eri osoitteissa, nähdä lapsia joka toinen viikko, nukkua yksin.
Tulee surkea, onneton olo ja sisintä alkaa puristaa.

Tiedostan, että arkeen on helppo hukkua.
Sen toisen hukkaaminen arjen kiireisiin on aivan liian helppoa.
Kuinka se voisikaan aina tietää, että edelleen tahdon ja rakastan,
jos en sitä muista tai ehdi riittävän usein sanoa?
Enhän vain vaadi liikoja, kun en nyt tähtiä taivaalta tavoittele,
vaikka omaa osaani huomiosta ja rakkaudesta joskus ääneen kaipaankin?

Juuri nyt tuntuu jo hyvältä kuulla, miten se haaveilee kahden kesken vietetyistä lomista.
On katsellut lentoja ja hotelleja ja miettinyt, mihin olisi kiva suunnata.
Mitä sitten, vaikkei niitä vielä vuosikausiin pääsisikään viettämään.
Ainakin se haluaa olla juuri minun kanssani.
Katselee hotelleja, joihin mennä minun kanssani sen sijaan, että katselisi uusia koteja, joihin muuttaisi ilman minua.
Haaveilee tulevaisuudestakin minun kanssani.

Haikean surullista ja kuitenkin niin lohduttoman onnellista tämä elämä juuri nyt.