Unta

Kun meillä on oli vasta yksi lapsi, meillä nukuttiin aamulla piiiiiitkään.
Ei ollut kerhoja eikä muita aikasidonnaisia menoja, joskus heräiltiin tytön kanssa vasta puoliltapäivin.
Se tuntui taivaalliselta.

Keskimmäinen kun syntyi, oli hän alun alkaenkin aamuvirkku kaveri.
Tuntui karmean epäreilulta, että esikoinen veteli kellon ympäri heräämättä unta ja nukkui aamulla yhdeksään, mutta silti itse oli pakko ensin kykkiä vauvan kanssa yö hereillä ja sitten nousta vielä aamullakin ennen kukonpieremää.

Tietenkin juuri kun koko perheen rytmi alkoi tasaantua, syntyi kuopus ja taas mentiin.
Yöheräilyissä ja -kukkumisissa kuopus on vetänyt surkean ankeita huippulukemia, kunnes sitten yhtäkkiä vajaa kuukausi sitten keksi, että yöllähän voi nukkuakin.
Nyt kuopus nukahtaa heti iltakahdeksan jälkeen, isommat yhdeksän kieppeillä.
Useimpina aamuina nukumme vähintään kahdeksaan, monesti yhdeksäänkin.

En mä enää osaisi puoleenpäivään asti nukkua, siinä olisi jo päivä mennyt hukkaan.
Nytkin välillä saa jo kiirehtiä, että ehditään heittämään esikoinen kerhoon.
Siitäkin huolimatta...voi luoja, että voi ihminen olla kiitollinen, kun saa nukkua.