Että joskus voikin jokin käänne elämässä järkyttää.
Hyvä uutinen, huono uutinen. Omalla tavallaan shokeeraava.
Onkohan nyt varmasti oikea hetki? Ajattelittekohan te asiaa ihan loppuun asti?
Eikö kuitenkin olisi olemassa joku keino? Asioillahan on tapana järjestyä.
Pitäähän niiden järjestyä.

En sano mitään. En tuomitse, vaikka järkytynkin.
Ajattelen, että en voi oikeasti tietää asian todellista laitaa.
En elä toisten ihmisten elämää, en tunne heidän tunteitaan.
En oikeasti voi tietää, miten itse vastaavassa tilanteessa toimisin, jalat toisen ihmisen kengissä.

Sen sijaan illalla lapsia sänkyyn peitellessäni suukotan heistä jokaista silmien väliin,
siihen nenän ja otsan yhtymäkohtaan.
Kiitän, että olen saanut juuri heidät elämääni.
Kiitän, että olen saanut pitää heistä jokaisen ja saanut jakaa ilon heistä niin rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa.

Kun kaikki kolme pientä tuhisee sängyissään, menen ja valtaan kainalopaikan.
Suukotan sänkistä partaa, rutistan lujasti ja kiitän.
Kiitos kun tahdot juuri minut.