Miksi niin moni rakkaus särkyy?
Mikä se on, mikä hiljalleen rakkautta naarmuttaa, saa rakoilemaan, toisilla pirstoutumaan?
Mikä saa sen rakkaan, läheisen, tärkeän ihmisen muuttumaan joksikin ihan toiseksi?
Mikä yhtäkkiä saa epäilemään, tahdonko sittenkään?

Olisi hienoa olla niin naiivi, että ajattelisi sellaisten vaikeuksien olevan meistä liian etäällä.
Olisi hienoa uskoa, että juuri me säästyisimme vastoinkäymisiltä ja ristiriidoilta.
Eihän se kuitenkaan niin mene.

Ei tulevaa saisi pelätä.
Pitäisi elää tätä hetkeä, tehdä parhaansa, rakastaa ja olla rakastettu.
Ja silti kuitenkin välillä herää pelkäämään, josko jonain aamuna heräänkin vieressäni täysin vieraalta tuntuva mies.
Tai jos jonain päivänä minä olenkin se, joka ei vain enää riitä, vaikka olenkin oikeastaan ihan hyvä vaimo ja äiti eikä syy sinänsä olekaan minussa.

Puoli ikääni olen tuon yhden karvaturvan kanssa jo kasvanut enkä tulevina vuosina halua rakastaa grammaakaan vähempää kuin nyt.
Vaikka arki kuinka hukuttaisi alleen, en koskaan halua nähdä tulevaa kenenkään muun kanssa.

Tahdon juuri Sinut nyt, aina ja iankaikkisesti.
Tahdon, ettei se asia ikinä muutu.

Annan elämän viedä ja toivon, että tahdollani saan ohjattua sitä haluaamani suuntaan.
Sinun suuntaasi.