Yksivuotias koittaa tepastella salaa keittiön laatikolle.
Odotan, kunnes neiti saavuttaa kohteensa ja totean sitten hymyillen "soo soo".
Napero virnistää, nostaa etusormensa pystyyn, heristää sitä ja toteaa ponnekkaasti "koo koo".
Kääntyy sitten taas kohti laatikkoa ja avaa sen.

Toivoton tapaus, ajattelen.

Koitan sitten vähän hämätä sitä.
"Missä sun napa on?" kysyn.
Neiti nostaa paitaansa ja taputtaa pömppövatsaansa maailmanomistajan elkein. "Tää!" hihkaisee vielä taputtelunsa päälle.
"Äittä?" yksvee sanoo kysyen ja heilauttaa kättään minua kohti.
"No äitin napa on täällä, paidan alla kans", sanon ja alan kaivaa napaani esiin tunikan alta.
Kun nostan katseeni, neiti on taas keskittynyt puuhaarukoiden ja kauhojen järjestämiseen.

"Kuules nyt, vintiö, nyt pois sieltä laatikolta", sanon ja nappaan neidin pienen ilmaheiton kautta syliini ja kutitankin sitä vielä. Neiti nauraa käkättää niin, että vesi valuu silmistä.

Kun lopetan, se pistää kädet silmiensä eteen.
"Ai, nytkö leikitään piilosta? No okei, missä olet?" Päälle täydellisen teatraalinen "KUKKUU", kun kädet siirtyy kasvojen edestä pois - ja neiti nauraa niin, etten vaan voi olla nauramatta myös!
Taas kerran totean, että mun huumorintajuni selvästi on yksivuotiaan tasolla ;D

"Äittä, tää!" neiti komentaa ja näyttää olohuoneen pitkää verhoa.
"Ai äiti menee tänne piiloon? No okei, yhden kerran."
Vedän verhon eteeni, käännyn selkä kohti tyttöä ja kysyn taas kerran: "Missä äiti on, mihin äiti meni?"
Kuulen pieniä juoksuaskelia, riemukasta kikatusta ja päälle voitonriemuisen "äittää"-huudon...ja kun askeleet kerran loittonevat, hiivin piilostani pois ja kurkistan.

Jep, siellähän se ketku on.
Keittiön laatikolla.
Mokomakin huijari! :D