Monesti mietimme ukkoseni kanssa, millaista se sitten on, kun kaikki kolme lasta syövät itse, pukevat itse, nukkuvat yönsä ja pärjäävät ilman vaippoja.
Se aika tuntuu vielä niin käsittämättömän kaukaiselta.
Ettäkö joku kaunis päivä joku ei tarvitsekaan meitä Ihan Joka Hetki?
Voiko ne kaikki osata joku päivä jo NIIN paljon ihan itse?

Laittaessani vauvatarvikkeita myyntiin ja kirppiksille, iloitsen yhdessä ukkosen kanssa.
Mieti, enää ikinä ei tällaistakaan meille tarvita, ihanaa!
Hämmennnyn, kun huomaan sen olevan myös haikeaa.
Niin, koskaan tällaista ei meille enää tarvita.
Koskaan.

Kerta toisensa jälkeen on helpottavaa huomata, miten hyvä olo näiden asioiden ajattelusta tulee,
haikeudesta huolimattakin.
Kun oivaltaa taas kerran sen, että tämän minä vielä jaksan, mutten enempää.
Kun tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni.
Miettii sitä toista vaihtoehtoa ja purskahtaa melkein kyyneliin silkasta uupumuksesta.

Ei, ei.
Nämä minä vielä jaksan ja sitten haluan lukea jo sunnuntaiaamun lehden rauhassa ilman keskeytyksiä.